Natoon vai itsenäinen puolustus?

Ilmavoimien Hornet hävittäjä

Kylmän sodan päättymisen jälkeen Neuvostoliiton vaikutuspiirissä olleet maat ovat yksi toisensa jälkeen
hakeutuneet NATO:n jäseniksi. NATO:sta onkin tullut keskeinen eurooppalainen puolustusyhteistyön elin,
eikä esimerkiksi EU:n omilla yritelmillä syventää puolustusyhteistyötä ole, eikä tule olemaan käytännön
merkitystä. Suomi on yhdessä Ruotsin kanssa jäänyt ainakin toistaiseksi NATO:n ulkopuolelle, vaikka ne
tekevätkin sen kanssa todella pitkälle menevää yhteistyötä. Venäjän karhu on viimeisen kymmen vuoden
aikana herännyt talviuniltaan ja siitä on tullut jälleen mahdollinen uhka koko Euroopalle. Tässä tilanteessa
meidän suomalaisten on kysyttävä, onko meillä mahdollisuutta pitää yllä puolustusta ilman NATO:a?

Näyttää siltä, että ainakaan nykyjohtoome mukaan Suomi ei pärjää täysin yksin. Siitä on osoituksena
erilaiset puolustusyhteistyösopimukset lukuisten maiden kanssa; Iso-Britannian JEF-yhteistyö ja
tuoreimpana Ranskan Euroopan interventioaloite, USA:n kanssa yheisymmärrysasiakirja sekä Saksan kanssa
kahdenvälisen puolustusyhteistyö puitejärjestely, tämän lisäksi on Saksan kanssa allekirjoitettu erillinen
aiesopimus (Letter of Intent, LoI) osallistumisesta Saksan johtaman kehysvaltioryhmän (Framework Nation
Concept, FNC) toimintaan.

Suomen allekirjoittama Isäntämaasopimus (NATO kokous, Wales, 4.-5.9.2015) antaa vahvan viitteen
liittoutumiseen. ”Kysymyksessä ei ole pelkästään yhteisymmärrys Suomen Nato-operaatioille, harjoituksille
ja vastaavalle toiminnalle antamista tukitoimista. Kysymys on Suomen valtion maa-, vesi- ja ilma-alueen
varauksettomasta ja sitovasta luovuttamisesta sotilasliitto Naton jäsenvaltioiden käyttöön mitä tahansa
sotilaallisia operaatioita varten.”

Valtionjohto on siis rakentanut monimutkaisen puolustusyhteistyöhimmelin, jonka toimivuutta kriisin
keskellä voimme vain arvailla. Mikä on tosiasiallinen avunsaannin mahdollisuus ottaen huomioon 5. artiklan
velvoitteet NATO-maiden kesken ja mikä on marssijärjestys näiden sopimusten kesken, nivoutuen NATO:n
tarpeisiin kriisin keskellä. On tiedettyä, että sotilaallinen valmistautuminen esim. Saksassa sekä Ranskassa
on laiminlyöty jo parin vuosikymmenen aikana. Kuka on nokkimisjärjestyksessä kärjessä ja kuka hopealla?
Itse veikkaan, että tosipaikan tullen Suomi ei ole NATO-amiden silmissä edes pistesijoilla, vaan Suomi jää
tuettavien maiden joukossa alkukarsintoihin.

Voimassa olevat yhteistyösopimukset NATO:n ja muiden maiden kanssa antavat toki vaikutelmaa, että
olemme NATO:n jäseniä keittiön kautta ja saamme artikla 5. suomaa turvaa. Tulkinnan mahdollisuus on
olemassa, sillä vaivihkaa on jo annettu mahdollisuus, että hyvinkin helposti voitaisiin päästää Nato-joukkoja
tai – toimintoja Suomen alueelle, tai sallia läpikulku Suomen alueen kautta johonkin. Suomen ahkera
osallistuminen NATO:n sotilasharjoituksiin vuosien saatossa, viimeisimpänä Trident Juncture 2018
–sotaharjoitus, liittouttaa Suomen periaatteellisesti, mutta jättää sen tosipaikan tullen ilman tukea.
Otammeko siis vain liittoutumisen haitat saamatta siitä todellista hyötyä eli turvatakeita?

Otetaanpa esimerkki: jos Venäjällä olisi tarvetta tehdä interventio Baltiaan, läntisiä rivejä hämmentääkseen
Venäjä voisi pyytää Suomea pysymään puolueettomana ja konfliktin ulkopuolella. Antaisiko Suomi
isäntämaasopimuksen perusteella kriisitilanteessa Natolle oikeuden käyttää lentokenttiään tai maa- ja
merialueitaan sotilasoperaatioon?Mikäli Venäjän esittämään pyyntöön suostuttaisiin, Suomi varmistaisi,
ettei se missään oloissa keneltäkään Nato-maalta saisi enää sotilasapua, jos kriisin myöhemmässä vaiheessa
Venäjällä olisi tarvetta tehdä interventioita myös Suomessa. Pahimmassa tapauksessa Nato tulkitsisi
Suomen kuuluvan Venäjään ja Suomi olisi Naton ja Venäjän välistä sotatoimialuetta. Sotilaallisesta
liittoutumattomuudesta olisi tullut Suomelle tuhoisa kohtalo.

Mielestäni olemme nyt päätöksen edessä. Pysyäkö oikeasti liittoutumattomana maana vai liittyäkö NATO:n
täysivaltaiseksi jäseneksi. Puoliksi raskaana olemista ei kannata jatkaa. Valintoja täytyy tehdä
lähitulevaisuudessa, emme voi lykätä rajanvetoa kovin pitkälle tulevaisuuteen. Tulevalla eduskuntakaudella
täytyy tehdä päätös Suomen liittoutumisesta tai liittoutumattomuudesta.

Suomi joko virallisesti liittyy NATO:n täysjäseneksi tai kasvattaa omaa puolustusbujettiaan todella
merkittävästi. Nykyisen suuruisilla puolustusmäärärahoilla emme voi kehittää riittävästi
puolustusvoimiamme materiaalisesti, emmekä sotilaskoulutuksen saralla tai miehistön määrällä mitattuna.
Nykyisellä 280 000 sotilaan reservillä emme voi puolustaa uskottavasti koko maata. Tämäkin reservi täytyy
varustaa asianmukaisesti sekä kouluttaa tehtäväänsä, nyt tämä ei toteudu kuin paperilla.

Puolustusmäärärahojen tuntuva korottaminen, tuplaaminen sidottuna indeksiin on vääjäämätöntä, mikäli
emme liity NATO:oon. Tämän lisäksi, kuten nyt, erillispäätöksillä sekä rahoituksella ilmavoimien hävittäjien,
maavoimien sekä laivaton suuret hankinnat myös tulevaisuudessa.

On meidän päätettävissämme, mihin suuntaan Suomen puolusta tulevaisuudessa kehitetään ja millaisen
Suomen tuleville sukupolville jätämme!